Lataa esite-pdf: tästä.

Advertisement

Lataa tulostettava esite-pdf: tästä.

Kasvatuksen vapauden eurooppalainen foorumi ry:n sääntömääräinen vuosikokous

Kutsu

Aika: maanantai 21.3.2011 klo 17.00
Paikka: Helsingin Normaalilyseo, Ratakatu 6, Helsinki (luokka B117).

Esityslista

1. Kokouksen avaus

2. Kokouksen järjestäytyminen

3. Kokouksen laillisuus ja päätösvaltaisuus

4. Kokouksen työjärjestys

5. Tilinpäätös, vuosikertomus ja tilintarkastajien lausunto

6. Tilinpäätöksen vahvistaminen ja vastuuvapauden myöntäminen

7. Toimintasuunnitelma, tulo- ja menoarvio sekä jäsenmaksun suuruus

8. Hallituksen puheenjohtajan ja muiden jäsenten valinta

9. Tilintarkastajien ja heidän varahenkilöidensä valinta

10. Muut esille tulevat asiat

11. Kokouksen päättäminen

Lämpimästi tervetuloa!

Hallitus
Kasvatuksen vapauden eurooppalainen foorumi Effe ry

Hei effeläinen,

Viimeisen vuoden aikana Effessä on tapahtunut paljon:

Olemme kehittäneet ideaa kolmannen sektorin opettajankoulutuksesta ja järjestäneet seminaareja ja työpajoja sekä osallistuneet kansainvälisiin seminaareihin ja Euroopan Effen kollokvioon.

Kesäkuussa 2010 osallistuimme Tallinnan yliopistolla seminaariin, jonka aiheena oli Puhutut ja eletyt arvot erilaisissa pedagogisissa ympäristöissä. Suomen Effestä esitelmät pitivät Elina Harjunen ja Antti Paakkari. Mukana oli effeläisiä myös Virosta, Tanskasta ja Saksasta. (Lue lisää seminaarista.)

Marraskuussa osallistuimme Euroopan Effen kollokvioon Wittenissä Herdecken yliopistolla. Kollokvion aiheena oli oppilaiden, vanhempien ja opettajien fyysinen, henkinen ja sosiaalinen terveys. Suomesta kollokvioon osallistuivat Suvi Hanste ja Kaisu Otsamo.

Yhteistyötä Otavan opiston kanssa on viety eteenpäin: Vuonna 2010 osallistuimme Otavassa vaihtoehtoisia pedagogiikkoja käsitteleviin työpajoihin sekä järjestimme syksyllä oman työpajan ”Autonomista pedagogiikkaa etsimässä”. Syksyn työpaja poiki yhteistyötä myös Kriittisen korkeakoulun kanssa, ja tänä keväänä järjestämme yhdessä Kriittisen kanssa Otavan opistolla kasvatuksen tulevaisuutta käsittelevän seminaarin 15.–16.4.2011. Seminaari on suunnattu kaikille kasvatusalan toimijoille ja opetushenkilöstölle. Lisätietoja ja ilmoittautumisohjeet löytyvät blogistamme https://effefinland.wordpress.com/. Tervetuloa!

Effeläiset ovat kirjoittaneet maaliskuun lopulla ilmestyvään Lapsesta käsin -kirjaan (PS-kustannus) artikkeleita mm. freinet- ja freire-pedagogiikoista. Kirjan julkistamistilaisuuden 31.3.2011 yhteydessä järjestämme seminaarin, jossa keskustellaan vaihtoehtopedagogiikoista ja lapsilähtöisyydestä. Tilaisuudessa on läsnä kirjan kirjoittajia, ja keskustelua vetää Antti Paakkari Effestä. Tilaisuus on avoin kaikille, ja Sinäkin olet lämpimästi tervetullut! Tilaisuus järjestetään Helsingin yliopistolla (Siltavuorenpenger 3 A, aud 107) ja se alkaa klo 14 kirjan julkistamisella ja jatkuu klo 15–17 seminaarilla. Tilaisuudessa on kahvitarjoilu. Tervetuloa!

Ajankohtaisista tapahtumista ja Effen kuulumisista löydät tietoa blogistamme effefinland.wordpress.com. Effen tapahtumiin ja kokouksiin Sinä ja ystäväsi olette aina tervetulleita, ja toivomme, että olet yhteydessä, mikäli haluat osallistua tai vaikuttaa Effen toimintaan tai antaa palautetta. Mikäli haluat sähköpostitse tietoja toiminnastamme, lähetä sähköpostia osoitteeseen effe.finland (ät) gmail.com.

Seuraava jäsentapahtumamme on vuosikokous 21.3.2011 klo 17 alkaen Helsingin normaalilyseossa (Ratakatu 6, luokka B117). Lämpimästi tervetuloa!

Aurinkoista kevättä toivottaen
Suvi Hanste
puheenjohtaja
Kasvatuksen vapauden eurooppalainen foorumi Effe ry

Mikä esteenä pedagogiselle autonomialle?

Otavan opistolla 24.–25.9.2010 järjestetyssä Autonomista pedagogiikkaa etsimässä -työpajaviikonlopussa keskusteltiin autonomisen pedagogiikan mahdollisuudesta. Tarkoituksena oli löytää ja luoda tilaa, jossa pedagogiikan pohtiminen ja kehittäminen tulee mahdolliseksi. Autonomisella pedagogiikalla tarkoitetaan pedagogiikkaa, joka on sidoksissa omaan aikaansa ja yhteiskuntaansa. Autonomialla ei haluta korostaa pelkästään yksilöllisyyttä ja itsenäisyyttä, vaan sen erottamattomina puolina ovat toisaalta vapaus päättää omien ajatusten käytöstä ja toisaalta vapaus toimia yhteistyössä toisten kanssa.

Keskustelussa havaittiin pedagogisen autonomian esteiksi koulussa esimerkiksi ajan puute ja jäykät rakenteet, kuten 45 minuutin oppitunnit. Myös virkavastuuseen liittyvä ”pykäläpelko” sekä ulkopuolelta tulevat paineet esim. kokeiden pitämiseen ja numeroarviointiin aiheuttavat opettajille ristiriitatilanteita. Vaikka Suomessa opettajalla on pedagoginen vapaus, sen toteuttaminen vaatii rohkeutta.

Usein opettajat kaipaavatkin yhteistyötä ja keskustelua toisten opettajien kanssa. Opettajat tuntevat tarvitsevansa vertaistukea, vapautumista ja voimaantumista sekä kokemusten jakamista ja koulun tabujen käsittelemistä. Koulun arkeen ja opettamiseen kaivataan toiminnallisuutta, lapsilähtöisyyttä, mielikuvitusta ja tunteita.

Koulun rakenteissa ja toimintatavoissa on erilaisia itsestäänselvyyksinä pidettyjä asioita, joille ei lähemmässä tarkastelussa välttämättä löydy pedagogisia tai muitakaan perusteita. Työpajassa pohdittiin itsestäänselvyyksiä, joita koulussa haluttaisiin kyseenalaistaa ja päädyttiin mm. seuraaviin asioihin:

• oppiainejako
• 45 minuutin oppitunnit
• numeroarviointi
• samaa mieltä olemisen pakko
• opettajainkokoukset
• läksyt
• luokkahuoneessa oleminen
• jonottaminen
• lasta pitää valvoa
• aikuinen tietää, mikä lapselle on parasta, lapsi ei itse tiedä omaa parastaan
• ruokalassa ollaan hiljaa
• jako vuosiluokkiin iän mukaan
• koulussa pitää opettaa asioita
• kiire
• kaikki pitää sopia koulupäivän päättymiseen mennessä.

Kyseenalaistamalla koulun ”itsestään selviä” käytäntöjä nousi esiin runsaasti kysymyksiä, joita työpajassa käsiteltiin: Onko koulun tehtävä opettaa, että jonossa hiljaa seisominen on tärkeää ja että spontaanit riemunkiljahdukset tai pomppiminen eivät ole sopivaa käytöstä? Miksi työt on läksyjen muodossa vietävä kotiin? Voisiko koulu ottaa enemmän mallia todellisesta elämästä, joka ei ole jakaantunut oppiaineisiin ja ikäryhmiin neljän seinän sisällä? Jos lapsi osaa leikkiä toisten lasten kanssa ilman ohjausta ja valvontaa, miksei hän osaisi myös tutkia, oppia ja opiskella yhdessä toisten lasten kanssa? Oppiiko lapsi paremmin, kun häntä ei opeteta ja onko opettaminen itse asiassa esteenä oppimiselle?

Koulu – kontrollin vai vapauden tila?

Vapauden ja kontrollin välinen ristiriita hahmottui keskeiseksi kysymykseksi, jota opettaja joutuu työssään pohtimaan. Opettajien kokemuksista nousi esiin esimerkiksi, että mitä enemmän on valvontaa, sitä ”hankalampia” oppilaat ovat. Opettajan ammattiin liittyvä oletus valvonnasta tuntuu määrittävän työtä niin yksittäisen opettajan kuin koko koulunkin tasolla.

Vapaa ja itseohjautuva toiminta edellyttää luottamusta, ja vahvan kontrollin takana näyttäisi olevan juuri luottamuksen puute ja pelko: Miksi oppilaisiin ei voisi luottaa? Opettajien ja aikuisten pelkona on usein, että jos oppilaille antaa vapauksia ja jos heitä ei koko ajan valvota, seurauksena on vain sekasorto.

Kokemuksen mukaan kuitenkin jo hyvin nuoret oppilaat pystyvät vastuulliseen ja itseohjautuvaan toimintaan yhdessä toistensa ja opettajan kanssa. Tällainen toiminta on motivoivampaa ja palkitsevampaa niin oppilaan hyvinvoinnin kuin oppimistulostenkin kannalta. Monet opettajien oivalluksen hetket liittyivät juuri sellaisiin tilanteisiin, jolloin oppilaat ovat keskenään omatoimisesti luoneet oppimistilanteen tutkimalla vaikkapa, kuinka korkean tornin palikoista saa rakennettua tai kuinka pitkälle palikoista rakennettu liukumäki kuljettaa.

Vapauteen kuuluu myös vastuu ja jonkinlainen sisäinen kontrolli: sääntöjä ja toimintatapoja luodaan yhdessä oppilaiden kanssa, eikä niin, että ulkopuolelta tuleva auktoriteetti sanelee säännöt ja ohjeet ilman perusteluja. Näin oppilaat myös saavat jo koulussa kokemuksen siitä, että voivat vaikuttaa omiin asioihinsa ja ympäristöönsä.

Edellytyksenä vapaalle ja itseohjautuvalle toiminnalle on turvallinen ympäristö ja ilmapiiri. Ne syntyvät vuorovaikutuksessa ja yhteisessä toiminnassa, eivät tiukasti valvotuissa ja kontrolloiduissa olosuhteissa, joissa opettajan tehtävä on antaa käskyjä ja valvoa niiden toteutumista. Tärkeää on toisista ihmisistä välittäminen ja se, että ollaan oppilaiden kanssa, suunnitellaan ja tehdään yhdessä heidän kanssaan. Näennäisdemokratia, joka sallii oppilaille esim. vallan päättää haluavatko he sinisen vai punaisen sohvan, viestii siitä, ettei oppilaiden näkemyksiä ja kokemuksia arvosteta.

Vapaus vaatii opettajalta uskallusta luottaa siihen, että asiat järjestyvät. Oppilaslähtöisessä opetuksessa on aina läsnä tietty spontaanisuuden elementti, jonka hyväksymällä opettaja voi mahdollistaa esimerkiksi sen, että oppilaiden omaan elämään liittyvät asiat voidaan tuoda kouluun. Oppilaan kunnioittaminen ihmisenä ja yhteisön jäsenenä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kuunnellaan mitä oppilas tuo mukanaan ja otetaan se vakavasti.

Usein koulunkäynti näyttäytyy oppilaille asioiden ”leikisti tekemisenä”, jolla ei ole konkreettista yhteyttä heidän elämäntilanteisiinsa, kokemuksiinsa tai mielenkiinnon kohteisiinsa. Kouluun kaivattaisiin enemmän oikeaa tekemistä, joka olisi myös oppilaille merkityksellistä ja tärkeää. Jos oppilas kokee, että hänen mielipiteellään on merkitystä, hän myös haluaa sanoa sen. Ja esimerkiksi jos oppilaalla on tarina kerrottavanaan ja sitä kuunnellaan, hänellä on myös syy oppia kirjoittamaan.

Koulun tiloilla on suuri vaikutus siihen, miten oppilaat kokevat koulunkäynnin. Keskusteluissa tuli esille, että monet uusista koulurakennuksista ovat rakenteeltaan avoimia. Luokissa on lasisia seiniä, auloissa ja ruokaloissa on suuri yhteisiä tiloja jne. Kiinnostavasti tämä avoimuus ei kuitenkaan aina johda oppilaiden viihtymiseen vaan saattaa synnyttää tunteen, että on joka hetki jonkun katseen alla. Tilat, joissa oppilaat voisivat rauhassa toimia itsenäisesti ja vapaasti, käyvät kouluissa yhä harvinaisemmiksi. Sama pätee enenevässä määrin myös opettajiin.

Keskusteluissa tuli esille, että on myös muita tapoja avata oppimisympäristöjä: koulun voi tilapäisesti siirtää koulun ulkopuolelle erilaisten projektien avulla ja toisaalta koulun sisällä voi työskennellä toisin. Esimerkkinä tarkasteltiin eräässä koulussa käytettyä pajatyöskentelymenetelmää, jossa luokkaan oli koottu erilaisia työvälineitä ja tehtäväkortteja, joiden avulla oppilaat saivat omassa tahdissaan opiskella asioita.

Jo se, että oppilas voi tehdä asioita omassa tahdissaan, vaatii kiireen täyttämässä nykykoulussa pedagogista vapautta ja rohkeutta toimia niin kuin järkevältä tuntuu, eikä niin kuin oppilaiden todellisuudesta irrallaan oleva opetussuunnitelma tai koulun ohjesääntö sanoo.

Kun kontrolli irtoaa perustastaan, siitä tulee hallintaa hallinnan itsensä vuoksi, vallankäyttöä jolla ei ole perusteita ja joka on alistavaa. Silloin opettaja alistaa oppilasta, ja koulun säännöt ja toimintatavat alistavat puolestaan opettajaa. Tästäkin syystä opettajan on tärkeää pohtia omaa kasvatusfilosofiaansa, jotta pystyy perustelemaan niin oppilaille kuin kollegoilleen työyhteisössä omat toimintatapansa.

Avoimuutta ja yhteistä toimintaa

Työpajan loppukeskustelussa nousi tarve opettajien kollegiaaliselle pedagogiselle keskustelulle ja avoimen keskustelukulttuurin luomiselle. Koulun arjessa opettajan työ kääntyy helposti yksinäiseksi opetussuoritukseksi, jossa ainoat yhteydet kollegoihin ja esimieheen ovat jäykät opettajainkokoukset ja kehityskeskustelut.

Koulun arkeen kaivataan enemmän joutilaisuutta ja tyhjäkäyntiä, itseohjautuvaa yhteisöllisyyttä sekä ennalta määrittelemätöntä tilaa, joka mahdollistaa keskittymisen, kiireettömyyden ja oppilaslähtöisyyden. Koululta toivotaan enemmän luottamusta ihmisen kykyyn oppia ja toimia yhdessä toisten kanssa.

Things we do with values

Antti Paakkarin esitelmä Tallinnan yliopistolla Puhutut ja eletyt arvot erilaisissa pedaogisissa ympäristöissä -konferenssissa 4.6.2010.

***

I would like to start by making some theoretical remarks on values. I would like to study the question of what we can do with values and on the other hand what we cannot. First I will look at the concept of value and then examine how values are used in different organizations. What can we deduce from a value and what is its concrete meaning? Then I will focus a little bit on education and look at values that are common there. What is their relationship to the concrete reality in school and students experiences? Finally I will try to see if there is an alternative way of approaching the questions we try to answer with values. I hope this small discussion will also offer insight to the current questions in Finnish schools.

1. What are values?

Let’s start with examinining the concept and notion of value. The need to talk about values or ”re-evaluate” them is often brought up in social debates, whether they concern education, work enviroment or migration. There has also been talk of ”changing values” or values becoming ”harder”. It seems that in this kind of reasoning the values are perceived as the cause and starting point of action which then lead to an outcome. If the outcome is unwanted it is because the values were wrong and the solution is therefore to change the values.

However, when we look at values that guide large businesses or schools we can find things like closeness, fairness, individuality, flexibility and so on – which are things most people approve. So if the values are not bad as such, what can we achieve by changing them?

This brings us to the definition of value. Values are someting that are intrinsically good. There was a survey in one Finnish community (Kittilä in 2007) where the parents were asked what are the values they considered most important for a good childhood. I mentioned some of them a moment ago but the whole list includes – in this order – love, security, closeness, fairness, tranquility, individualilty, playfulness, cosiness, caring, humanity, planning, flexibility, learning, creativity and eco-frindliness. We can see that all these values are good things. There are no bad values. Values are a list of good things from which one can choose the ones they like the most. Or to look at this another way: is it possible to actively oppose a value? It is very difficult. Who could oppose love? Or closeness, fairness, humanity?

This can be seen explicitly when we look at values of different companies.

• University of Helsinki: criticality, creativity, striving towards knowledge and truth.
• University if Tallinn: academic quality, solidarity and collegiality, procedural transparency and simplicity, openness and an outward focus on society.
• Nokia: engaging you, achieving together (trust, sharing), passion for innovation (living out our dreams, finding courage to leap into the future through technological innovation), very human (respecting, caring).
• A private security company Otso (responsible for many of the security guards in downtown Helsinki): customer-oriented and dynamic service, upright and diligent operations, always looking after our own. This company actually has a story of five little bears that one day decide to join together and bring joy and strength to others.
• Catering company Sodexo that has eg. been critizised for its military activities and detention centres that it owns: transparency, loyalty and respect for people.
• Finnish Prison Department: respect for human values and fairness. The possibility for an individual to grow and change.
• BP: progressive, responsible, innovative, performance driven. BP’s responsibility and innovativeness have been on display in the Gulf of Mexico oil spill during most of 2010.
• Vaajakoski high school: respect for each other and school’s partners, trust, fairness, openness, responsibility.

We can see that it is possible for companies that operate in completely different fields and aim at totally different results to have values that are quite close to each other. What can we say of the significance of values on this basis?

Another way of looking at the concept of value is to examine its history. As Tuomas Nevanlinna and Jukka Relander point out their book Työn sanat, a common way of referring to values is to bemoan that society is slipping into a ”value vacuum” and ”economic values” are surpassing ”human values”. They point out that value, first and foremost, is always an economical concept. Its primary meaning has been the variable value of money. The concept was borrowed to ethics from economics in the end of 19th century. This is why talking about values is always to model ethics on the basis of economical logic. Nevanlinna and Relander point out that we cannot critizise economic thought with economic concepts; we cannot critizise economics with values because as a concept value already presupposes a number of objects and a subject (consumer) who makes a choice between them. Value presupposes someone who makes a rational choice between values. We can say that it produces an economical subjectivity.

When we look at the values I have mentioned so far we can also see that they are fairly general and unspecific, if almost vague. It is easy to mention creativity as a value but much harder to find a specific meaning for the word or – what’s more important – say if a given situation is creative or not. Therefore it is almost impossible to point to a value and say that we are not operating according to it. It is impossible to find water-tight values. Somebody can always claim that they have a slightly different view of the concept and according to their view everyhting is all right. This is why it’s possible to have prisons that have humanity as a value and so on. Value is vague and unspecific by definition because it needs to be.

2. What are values in the reality of the school?

So far we have seen that values are not specific and it is hard to deduce any conrete meaning from them. Different actors can have similar values even if their actions are diametrically opposed. What can we then do with values? I will now try to look at values in concrete school reality.

University of Helsinki states that its values are criticality, creativity, striving towards knowledge and truth. Jussi Vähämäki has pointed out that new university structure aims at separating education and research (ie. producing university degrees as quickly as possible). It also aims at creating a division between researchers and reserarch managers: research goals are set by managers and are no longer connected with the researchers themselves. The individual researchers only ”perform” the research that has been given to them. (Vähämäki 2006, 156). Co-operation becomes difficult since other people are seen as potential competitors. As a result, Vähämäki says, ”the university becomes a factory that produces standardized precarity that has no ability to independent life and on the other hand is also incapable of co-operation precisely because of the lack of said indepedence – since everyone fears that the next person will steal the job that has been given to them.” (Vähämäki 2006, 159.) So it can be quite easily argued that the values of Helsinki University do not actually correspond to what’s happening in reality.

Researchers’ and students’ own experiences about the life in university during the last few years bring out common themes: loss of independence, precarity, increase in control measures, difficulty in securing long-term funding, few possibilities to influence own work environment, more byrocracy. These are just some of the experiences my friends quickly related to me. To me it seems that these things tell us much more about the institution than its proclaimed values.

What about school then? The situation in Finland is ambivalent in many ways: on the other hand we have had some success in PISA tests and many visitors coming from other countries wondering why the test results are so good. On the other hand studies – for example WHO’s HSBC (Health Behaviour in School-Aged Children) – have shown that teasing is a common problem in Finnish schools and students don’t enjoy themselves there. So instead of all the beautiful proclaimed values we can find common experiences: lack of time, stress, teasing, bad working environment and so on. Again, to me, these seem to tell me a lot more of the school system and can be seen as its actual products or effects.

Another point that exemplifies the often empty nature of value debates is the discussion about group sizes in primary schools. For a few years already one of the main points in public discussion has been the fact that group sizes are generally too big, that there are too many pupils in the classroom. The point was first raised by teachers, then their trade unions, then the regional governments and also all the political parties. Before last elections all parties from left to right were united in their commitment to make group sizes smaller and everyone considered it to be the single biggest problem in Finnish schools. After the elections the new government woved to do something about it. So on the level of values everyone was and still is absolutely united: group sizes are too big, something needs to be done. No-one is against this. In reality practically nothing has happened. Recent studies show that group sizes are still relatively big and students, teachers and parents don’t really feel that the situation has gotten better. How is this possible? I think this situation is actually quite typical: on the level of values everybody agrees but when it comes to actually doing something, nothing happens.

3. If not values then what?

We have looked at some of the problems with values. Could there be an alternative approach? I think that one way of approaching this question could be to collect and share experiences with people in different institutions: students, school staff, parents. This way we could make a concrete analysis of for example the power relations in schools. Who uses power, in what kind of situations, how do the students experience their position inside the school, how do they experience the effects of power on themselves, what kinds of power do they feel they have?

There are many points that could be examined. One is the architecture of school. Another is looking at curriculums, official documents, legislations etc. which could help us trace the functioning of power mechanisms. A central question is: what kind of subjectivity the school produces? In other words how it teaches us to think? What kind of knowledge it makes possible? Which are the things that seem inevitable and which impossible? As Michel Foucault has shown, it is possible to study phenomena in school as techniques that produce certain effects. (Foucault 2007, 116–118.) I feel that these effects often tell us more about schools than values.

For example to some extent teasing (which has been a central problem in Finland for a long time) can be studied as something that is a product of the school system and its power relations, architecture and so on. Therefore it is not enough to say that teasing is just a problem that should and could be eliminated or to say that we have basic values like respect for others and everyone should simply learn to respect the values. We need to study teasing as a phenomenon, share our own experiences of teasing and analyze it as a product of the school system. Foucault points out that it is not productive to regard these phenomena as mistakes or unintended consequenses. If we analyze them as a part of the school system it is possible to determine their place in the symbolic economy of the school and to see the role they play in school. Phenomena like teasing are not mistakes or accidents but a reflected part of the techniques of power functioning in school system. Foucault emphasizes that we should not only analyze institutions on the basis of what they claim to do (educate) but situate them in an external point of view of strategies and tactics of power (Foucault 2007, 118).

4. Conclusion

In my opinion the most important thing is that we proceed through analysis of the concrete situations the students face in school. Perhaps we shoud look at values as something that are always evident in school and can be deduced from its everyday activity and not as something that are abstarctly floating around in government programs or public debates. One alternative to talking about values is to concretely analyze the practises and power relations inside the school and try to hand the power back to the students. This is a process that many alternative and critical pedagogies know very well.

Bibliography

• Foucault, Michel (2007): Security, Territory, Population. Lectures at the Collège de France 1977–1978. London: Palgrave Macmillan.
• Kittilän kunta: tietoa varhaiskavatuksesta. http://www.kittila.fi/web/index.php?id=156
• Nevanlinna, Tuomas & Relander, Jukka (2006): Työn sanat. Helsinki: Teos.
• Vähämäki, Jussi (2006): ”Yliopisto”. Teoksessa Jakonen & Peltokoski & Virtanen (toim.) Uuden työn sanakirja. Helsinki: Tutkijaliitto.
• World Health Organization: Health Behaviour in School-Aged Children Study. http://www.hbsc.org/.

Euroopan Effe järjestää vuotuisen kansainvälisen kollokvion Saksassa Wittenin Herdecken yliopistolla 18.–20.11.2010. Kollokvion otsikkona on ”For a Healthy school – Sustainability and Responsibility in Education and Health Promotion”. Teemana on siis tänä vuonna oppilaiden, vanhempien ja opettajien fyysinen, henkinen ja sosiaalinen terveys. Kollokvio on suunnattu opettajille ja kaikille kasvatusalalla toimiville.

Kollokvio kutsuu pohtimaan, mitä terveydellä oikeastaan tarkoitetaan. Terveyttä ei tulisi nähdä vain sairauden ja huonokuntoisuuden poissaolona: konferenssissa pyritään tarkastelemaan terveyttä kokonaisvaltaisena fyysisenä, psyykkisenä ja sosiaalisena hyvinvointina, jota ei voi mitata pelkästään objektiivisilla mittareilla, vaan joka on suurelta osin myös subjektiivista, ihmisen omaan kokemukseen liittyvää.

Suomalaisen kasvatuskeskustelun näkökulmasta aihe on ajankohtainen: kouluviihtyvyys on Suomessa kovin heikkoa ja viime aikoina on päätään nostanut huolipuhe, joka tekee miltei oppilaasta kuin oppilaasta ”potilaan”. Helsingin Sanomien 11.9. esittelemä hollantilainen ”huoli-järjestelmä” on kirvoittanut kannanottoja. Kyseessä on viranomaisten hälytysjärjestelmä, jolla nuorten ongelmiin pääsisi varhain kiinni: viranomainen voisi kirjata järjestelmään olevansa huolestunut lapsesta tai nuoresta ja vähintään kahden viranomaisen huoli johtaisi ”osumaan”. Huolen aiheita voisivat olla esimerkiksi häiriökäyttäytyminen ja kotiväkivalta. Tällaista järjestelmää ollaan nyt Georg Henrik Wreden johdolla tuomassa Suomeen. (Koko juttu luettavissa: HS 11.9.2010.)

Huolirekisterin kritiikissä on kiinnitetty huomiota esimerkiksi siihen, ovatko valvonta ja pakkokeinot oikeita tapoja kasvattaa ja onko päiväkodista alkava lasten diagnosointi todella tarpeellista: ”Huoli-työntekijät seulovat lapsia huoliluokkiin subjektiivisten havaintojensa perusteella. Kunnissamme tehdään huolikartoituksia, ja Stakes on vuosina 2001–2002 huolikartoittanut noin 30 000 lasta. Huoliluokittelun kehitelleet tutkijatkin ovat ilmaisseet hätähuutonsa lasten leimaamista vastaan”, kirjoittaa Leeni Ikonen (koko juttu: HS 14.9.2010). Tarkkailun, valvonnan ja huolen kautta lapsen terveydentila nousee keskiöön: ”Huolen oikeaksi todisteluun on kehitelty kirjava joukko erilaisia keinoja, joilla maailman terveimmistä suomalaisvauvoista saadaan puristetuksi sairaita koululaisia. Lapsesta etsitään jo pienestä pitäen kiintymyksen ja vuorovaikutuksen häiriöitä, psykiatrista diagnoosia, häntä juoksutetaan perhaneuvolassa, lastenpsykiatrilla, häneen kohdistetaan kiinnipitoa, eristämistä, uhkailua, alistamista ja pakkoa” (HS 14.9.2010). Huolipuheessa huolestuttavalta tuntuu ainakin siihen sisältyvä ajatus siitä, että asiantuntija (lääkäri, opettaja…) tietää, mikä potilaalle tai oppilaalle on parasta. Millä tavoin lääkäri–potilas suhde sitten eroaa opettaja–oppilas-suhteesta?

Nykykoulun näkökulmasta mielenkiintoinen näkökulma onkin juuri medikalisaatio, joka yhä useammin näkyy myös koulun arkipäiväisissä käytännöissä: Vaasan Variskan koulussa (Yleisradion Ysiluokka-ohjelmassa) oppilaat joutuvat häiriökäyttäytymisen tai osaamattomuuden vuoksi Klinikalle, siis Klinikka-nimiseen ryhmään/paikkaan, jossa saa erityisopetusta. Helsingin yliopistossa on puolestaan perustettu graduklinikoita päivystävine ohjaajineen (uutinen luettavissa yliopiston sivuilla). Kuinka paljon oikeastaan kohtelemme oppilaita kuin potilaita? Kuinka usein yritämme parantaa esimerkiksi oppilaan koulumenestystä tai hänen sosiaalisia taitojaan sen sijaan että tarkastelisimme kokonaisuutta – koulun kontekstia ja sosiaalista ympäristöä, vieläpä oppilaan näkökulmasta? Onko tarkoituksemme muuttaa oppilasta?

Kun puheena on terveys, tässä yksi tervehdyksemme Suomesta konferenssiväelle Wittenissä!

Lisätietoja kollokviosta:

• Kollokvion kutsuteksti tässä (PDF)
• Kollokvion ohjelma tässä (PDF)
• Ilmoittautumislomake tässä (doc)
• Lue lisää Euroopan Effen sivuilta.

Voitko vaikuttaa omaan työhösi? Onko koulu sellainen kuin haluat? – Tule etsimään omaa pedagogiikkaasi ja tuunaamaan työtapojasi yhdessä effeläisten kanssa!

Effe järjestää Otavan opistolla 24.–25.9. opettajille ja kasvattajille suunnatun Autonomista pedagogiikkaa etsimässä -työpajan:

• Perjantaina 24.9. klo 15–17 työpajan aloitus
• Lauantaina 25.9. klo 9–15 työpajatyöskentelyä

Työpaja rakentuu osittain paikan päällä osallistujien tarpeista ja toiveista lähtien. Tule jakamaan ajatuksiasi opettamisesta ja oppimisesta, koulun toiminnasta ja arjesta. Vie mukanasi konkreettisia välineitä oman pedagogiikkasi toteuttamiseksi. Lähde siis tuulettumaan hyvässä seurassa!

Perjantaina 24.9. klo 12 alkaen on myös mahdollisuus osallistua Otavan opiston pajaviikonlopun yhteiseen osioon, jonka teemana on ”Oppimisen tulevaisuus”: ohjelmassa on eri alojen asiantuntijoiden alustuksia ja keskustelua.

KURSSIMAKSU: Kurssi kuuluu 3–8 op laajuiseen OPH:n rahoittamaan opintokokonaisuuteen Opetushenkilöstön kompetenssit ja tulevaisuuden oppimisen verkostot, ja se on opetushenkilöstölle maksuton (pois lukien korkea-asteiden opettajat). Muille kurssimaksu on 30 €. Kurssi soveltuu myös VESO-koulutukseksi (tiedustele omalta rehtoriltasi).
KULJETUS Mikkelin asemalta Otavaan ja takaisin. Muutoin matkakulut ja järjestelyt hoidettava itse.
MAJOITUS JA RUOKAILU Otavan opiston kampuksella. Majoitus 20 € sisältäen aamiaisen. Lounaat ja päivällinen 5 € /kpl.
ILMOITTAUTUMINEN: 10.9. mennessä Internetixin pajasivulla (Koulutusohjelma: Oppimisen tulevaisuus).

Lämpimästi tervetuloa!

• Lue lisää koulutuksesta täältä.
• Voit ladata esitteen tästä ja levittää sitä vapaasti.
• Ilmoittaudu täällä (Koulutusohjelma: Oppimisen tulevaisuus).
• Tiedustelut: effe.finland(ät)gmail.com

Klikkaa tästä, niin näet koko esitteen

Kouluvuoden alkaessa on Hesarissa virinnyt kiinnostava keskustelu koulujärjestelmän uudistamisesta, ja pieni lehdistökatsaus on paikallaan:

Jyväskylässä 5.8. pidetyssä Kasvatuksen ja opetuksen kongressissa sekä Sivistyshallinnon ja tutkimuksen foorumissa professori Jouni Välijärvi vaati kouluille lisää vapauksia opetussisältöjen järjestämiseen. Hänen mielestään ”on täysin vanhakantaista ja koulunkäyntiä jäykistävää, että eduskunta ja hallitus päättävät vielä uusista oppiaineista ja tuntijaosta”:

”Eivät ihmiset opi 45 minuutin pätkissä. Opettajien palkkaukseen sidotuista määrämittaisista oppitunneista pitäisikin päästä eroon.” (Koko juttu: HS 6.8.2010)

Pekka Räihä Jyväskylän OKL:stä toteaa, että perinteinen tuntijako samoin kuin oppiaineet ovat tulleet tiensä päähän:

”Kun ympäröivä maailma sen paremmin kuin oppilaan pääkään ei ole jakautunut oppiaineisiin, ei koulunkaan tarvitse rakentua niin.” (Koko juttu: HS 12.8.2010)

Myös Helsingin normaalilyseon peruskoulun rehtorit Ulla Rajavuori ja Jaana Silvennoinen kritisoivat uutta tuntijakoehdotusta:

”Nykyisen opetussuunnitelman tavoite aihekokonaisuuksista ja opetuksen eheyttämisestä vaikeutuu entisestään.” (Koko juttu: HS 16.8.2010)

Räihä haluaisi laajentaa Välijärven kritiikin koskemaan myös opettajankoulutusta:

”Niin koulun kuin opettajankoulutuksenkin muuttaminen oppiainejakoisuudesta kohti tutkimuksellisuutta ja ilmiölähtöisyyttä on kuitenkin vaikeaa, sillä muutokset uhkaavat niin monien etuja. Ainakaan aineenopettajajärjestö ei katso muutosta suopeasti, kenties eivät kirjakustantajatkaan.” (Koko juttu: HS 12.8.2010)

Hesari uutisoi myös Opetushallituksen kesän alussa tekemästä lisäyksestä opetussuunnitelmien perusteisiin: valtakunnallisissa opetussuunnitelmien perusteissa on nyt määräykset holokaustin eli juutalaisten joukkotuhon opetuksesta.

”Opettajat ovat hämmästelleet, miksi yhtäkkiä ylhäältä määrätään yksityiskohtaisesti yksittäisten oppiaineitten sisällöstä.” (Koko juttu: (HS 14.8.2010 ja HS.fi 14.8.2010)

Syynä määräykseen on Ulkoministeriön pyrkimys hankkia Suomelle Holocaust Task Force -järjestön jäsenyys, johon pääsyvaatimuksena on kirjata valtakunnallisiin opetussuunnitelmiin, mitä holokaustista opetetaan. Tällaiset perustelut opetussuunnitelmien muuttamiselle tuovat hyvin esiin sen, mikä yleensä jää piiloon: opetussuunnitelmiin kirjataan mitä erilaisimpia (valtio)vallan intressejä. Ja kuten Räihäkin tuo esiin, ei myöskään oppikirjakustantajien vaikutusta opetussuunnitelmatyössä voi jättää huomiotta. Opetussuunnitelmien taustalla olevia ideologioita on syytä pohtia: Palveleeko esimerkiksi sosiaalisten taitojen, itsereflektion, aktiivisuuden, verkostoitumisen, päämäärätietoisuuden, yhteistyökyvyn ja yrittäjyyden vahva painottaminen nykytalouden ja työelämän intressejä? Minkälaista subjektiutta koulu tuottaa?

Seuraava kysymys holokaust-lisäyksen jälkeen kuuluukin, mitä muita yksittäisiä määräyksiä opetussuunnitelmiin tullaan tekemään ulkopuolisten intressien vuoksi? Opettajat ovat jo kritisoineet yksityiskohtaista ohjeistusta mm. lobbaukseksi, jossa opetussuunnitelmalla tehdään politiikkaa. Myös Jussi Sivenius esittää oman näkökulmansa Hesarissa:

”Jo arkijärki sanoo, että vaikka järjestön asia on hyvä, sen jäseneksi pääseminen ei voi olla perustelu valtion koululaitoksen toimintaan puuttumiselle.” (Koko juttu: HS 14.8.2010)

Oman lusikkansa soppaan pistää Hesarin kolumnissaan Jarkko Lyytinen, joka tuo esiin Ivan Illichin koulutusajattelun mahdollisena vastauksena nykykoulun ongelmille:

”Onko kotimainen kouluputki pystytetty pullauttamaan ulos Pisa-sertifioituja suorittajia, jotka noudattavat kuuliaisesti kyseenalaisiakin sääntöjä ja mukautuvat järjestelmän odotuksiin arvosanojen toivossa?” (Koko juttu: HS 15.8.2010)

Illichin mukaan koululaitos tuottaa asiantuntijoista riippuvaisia kulutusyhteiskunnan asiakkaita, eikä anna mahdollisuutta omaehtoiseen oppimiseen ilman koulun monopoliasemaa.

Minkälaiset opetussuunnitelmien perusteet sitten mahdollistaisivat omaehtoisen oppimisen, oppilaiden ja oppilaitosten autonomian? Entä minkälaisia muutoksia oppiainejaosta luopuminen tarkoittaisi opettajankoulutukselle, etenkin aineenopettajille?

Jos ajatellaan, että mielekäs oppiminen syntyy oppilaiden elämästä, kokemusmaailmasta ja ympäristöstä lähtevistä teemoista, miten koulua voisi kehittää siihen suuntaan, että se voisi vastata tällaisiin aihekokonaisuuksiin, jotka eivät aina suoraan edusta mitään oppiainetta tai tieteenalaa? Voisiko tällainen uudistus tuoda jotain hyvää (aineen)opettajienkin työhön? Monipuolisempia opetus- ja oppimiskokemuksia yhteistyössä oppilaiden ja toisten opettajien kanssa? Toimintaa jopa koulun seinien ja pihapiirin ulkopuolella?

Kun opetus kytkeytyy oppilaiden kokemuksiin ja heidän elämäänsä, myös koulun toiminta muodostuu osaksi ympäristöään, eikä koulu jää erilliseksi saarekkeeksi, ”vankilaksi” tai ”idylliksi” irrallaan yhteiskunnasta, tai paikaksi jossa opetellaan tietoja ja taitoja koulun seinien ulkopuolella odottavaa ”elämää” varten.

Oppilaat elävät myös koulussa. On järjetöntä opettaa oppilaille elämää, jos heidän elämänsä suljetaan koulun ulkopuolelle. Yhtä järjetöntä on opettaa oppilaille demokratiaa, jos ei sitä itse toteuteta.

Suomen Effe on avannut oman sivun facebookissa. Sivulla voi seurata Effen uutisia ja tiedotteita – lisäksi sivun seinällä ja keskustelupalstalla voit kertoa omia kommenttejasi kasvatukseen ja koulutukseen liittyvistä asioista sekä jakaa kasvatusaiheisia uutisia yms.

• Ryhdy sinäkin Effen faniksi: täällä.