Kirjoittanut effefinland | 5.10.2010

Pedagogisen autonomian jäljillä

Otavan opistolla 24.–25.9.2010 järjestetyssä Autonomista pedagogiikkaa etsimässä -työpajaviikonlopussa keskusteltiin autonomisen pedagogiikan mahdollisuudesta. Tarkoituksena oli löytää ja luoda tilaa, jossa pedagogiikan pohtiminen ja kehittäminen tulee mahdolliseksi. Autonomisella pedagogiikalla tarkoitetaan pedagogiikkaa, joka on sidoksissa omaan aikaansa ja yhteiskuntaansa. Autonomialla ei haluta korostaa pelkästään yksilöllisyyttä ja itsenäisyyttä, vaan sen erottamattomina puolina ovat toisaalta vapaus päättää omien ajatusten käytöstä ja toisaalta vapaus toimia yhteistyössä toisten kanssa.

Mikä esteenä pedagogiselle autonomialle?

Keskustelussa havaittiin pedagogisen autonomian esteiksi koulussa esimerkiksi ajan puute ja jäykät rakenteet, kuten 45 minuutin oppitunnit. Myös virkavastuuseen liittyvä ”pykäläpelko” sekä ulkopuolelta tulevat paineet esim. kokeiden pitämiseen ja numeroarviointiin aiheuttavat opettajille ristiriitatilanteita. Vaikka Suomessa opettajalla on pedagoginen vapaus, sen toteuttaminen vaatii rohkeutta.

Usein opettajat kaipaavatkin yhteistyötä ja keskustelua toisten opettajien kanssa. Opettajat tuntevat tarvitsevansa vertaistukea, vapautumista ja voimaantumista sekä kokemusten jakamista ja koulun tabujen käsittelemistä. Koulun arkeen ja opettamiseen kaivataan toiminnallisuutta, lapsilähtöisyyttä, mielikuvitusta ja tunteita.

Koulun rakenteissa ja toimintatavoissa on erilaisia itsestäänselvyyksinä pidettyjä asioita, joille ei lähemmässä tarkastelussa välttämättä löydy pedagogisia tai muitakaan perusteita. Työpajassa pohdittiin itsestäänselvyyksiä, joita koulussa haluttaisiin kyseenalaistaa ja päädyttiin mm. seuraaviin asioihin:

  • oppiainejako
  • 45 minuutin oppitunnit
  • numeroarviointi
  • samaa mieltä olemisen pakko
  • opettajainkokoukset
  • läksyt
  • luokkahuoneessa oleminen
  • jonottaminen
  • lasta pitää valvoa
  • aikuinen tietää, mikä lapselle on parasta, lapsi ei itse tiedä omaa parastaan
  • ruokalassa ollaan hiljaa
  • jako vuosiluokkiin iän mukaan
  • koulussa pitää opettaa asioita
  • kiire
  • kaikki pitää sopia koulupäivän päättymiseen mennessä.

Kyseenalaistamalla koulun ”itsestään selviä” käytäntöjä nousi esiin runsaasti kysymyksiä, joita työpajassa käsiteltiin: Onko koulun tehtävä opettaa, että jonossa hiljaa seisominen on tärkeää ja että spontaanit riemunkiljahdukset tai pomppiminen eivät ole sopivaa käytöstä? Miksi työt on läksyjen muodossa vietävä kotiin? Voisiko koulu ottaa enemmän mallia todellisesta elämästä, joka ei ole jakaantunut oppiaineisiin ja ikäryhmiin neljän seinän sisällä? Jos lapsi osaa leikkiä toisten lasten kanssa ilman ohjausta ja valvontaa, miksei hän osaisi myös tutkia, oppia ja opiskella yhdessä toisten lasten kanssa? Oppiiko lapsi paremmin, kun häntä ei opeteta ja onko opettaminen itse asiassa esteenä oppimiselle?

Koulu – kontrollin vai vapauden tila?

Vapauden ja kontrollin välinen ristiriita hahmottui keskeiseksi kysymykseksi, jota opettaja joutuu työssään pohtimaan. Opettajien kokemuksista nousi esiin esimerkiksi, että mitä enemmän on valvontaa, sitä ”hankalampia” oppilaat ovat. Opettajan ammattiin liittyvä oletus valvonnasta tuntuu määrittävän työtä niin yksittäisen opettajan kuin koko koulunkin tasolla.

Vapaa ja itseohjautuva toiminta edellyttää luottamusta, ja vahvan kontrollin takana näyttäisi olevan juuri luottamuksen puute ja pelko: Miksi oppilaisiin ei voisi luottaa? Opettajien ja aikuisten pelkona on usein, että jos oppilaille antaa vapauksia ja jos heitä ei koko ajan valvota, seurauksena on vain sekasorto.

Kokemuksen mukaan kuitenkin jo hyvin nuoret oppilaat pystyvät vastuulliseen ja itseohjautuvaan toimintaan yhdessä toistensa ja opettajan kanssa. Tällainen toiminta on motivoivampaa ja palkitsevampaa niin oppilaan hyvinvoinnin kuin oppimistulostenkin kannalta. Monet opettajien oivalluksen hetket liittyivät juuri sellaisiin tilanteisiin, jolloin oppilaat ovat keskenään omatoimisesti luoneet oppimistilanteen tutkimalla vaikkapa, kuinka korkean tornin palikoista saa rakennettua tai kuinka pitkälle palikoista rakennettu liukumäki kuljettaa.

Vapauteen kuuluu myös vastuu ja jonkinlainen sisäinen kontrolli: sääntöjä ja toimintatapoja luodaan yhdessä oppilaiden kanssa, eikä niin, että ulkopuolelta tuleva auktoriteetti sanelee säännöt ja ohjeet ilman perusteluja. Näin oppilaat myös saavat jo koulussa kokemuksen siitä, että voivat vaikuttaa omiin asioihinsa ja ympäristöönsä.

Edellytyksenä vapaalle ja itseohjautuvalle toiminnalle on turvallinen ympäristö ja ilmapiiri. Ne syntyvät vuorovaikutuksessa ja yhteisessä toiminnassa, eivät tiukasti valvotuissa ja kontrolloiduissa olosuhteissa, joissa opettajan tehtävä on antaa käskyjä ja valvoa niiden toteutumista. Tärkeää on toisista ihmisistä välittäminen ja se, että ollaan oppilaiden kanssa, suunnitellaan ja tehdään yhdessä heidän kanssaan. Näennäisdemokratia, joka sallii oppilaille esim. vallan päättää haluavatko he sinisen vai punaisen sohvan, viestii siitä, ettei oppilaiden näkemyksiä ja kokemuksia arvosteta.

Vapaus vaatii opettajalta uskallusta luottaa siihen, että asiat järjestyvät. Oppilaslähtöisessä opetuksessa on aina läsnä tietty spontaanisuuden elementti, jonka hyväksymällä opettaja voi mahdollistaa esimerkiksi sen, että oppilaiden omaan elämään liittyvät asiat voidaan tuoda kouluun. Oppilaan kunnioittaminen ihmisenä ja yhteisön jäsenenä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kuunnellaan mitä oppilas tuo mukanaan ja otetaan se vakavasti.

Usein koulunkäynti näyttäytyy oppilaille asioiden ”leikisti tekemisenä”, jolla ei ole konkreettista yhteyttä heidän elämäntilanteisiinsa, kokemuksiinsa tai mielenkiinnon kohteisiinsa. Kouluun kaivattaisiin enemmän oikeaa tekemistä, joka olisi myös oppilaille merkityksellistä ja tärkeää. Jos oppilas kokee, että hänen mielipiteellään on merkitystä, hän myös haluaa sanoa sen. Ja esimerkiksi jos oppilaalla on tarina kerrottavanaan ja sitä kuunnellaan, hänellä on myös syy oppia kirjoittamaan.

Koulun tiloilla on suuri vaikutus siihen, miten oppilaat kokevat koulunkäynnin. Keskusteluissa tuli esille, että monet uusista koulurakennuksista ovat rakenteeltaan avoimia. Luokissa on lasisia seiniä, auloissa ja ruokaloissa on suuri yhteisiä tiloja jne. Kiinnostavasti tämä avoimuus ei kuitenkaan aina johda oppilaiden viihtymiseen vaan saattaa synnyttää tunteen, että on joka hetki jonkun katseen alla. Tilat, joissa oppilaat voisivat rauhassa toimia itsenäisesti ja vapaasti, käyvät kouluissa yhä harvinaisemmiksi. Sama pätee enenevässä määrin myös opettajiin.

Keskusteluissa tuli esille, että on myös muita tapoja avata oppimisympäristöjä: koulun voi tilapäisesti siirtää koulun ulkopuolelle erilaisten projektien avulla ja toisaalta koulun sisällä voi työskennellä toisin. Esimerkkinä tarkasteltiin eräässä koulussa käytettyä pajatyöskentelymenetelmää, jossa luokkaan oli koottu erilaisia työvälineitä ja tehtäväkortteja, joiden avulla oppilaat saivat omassa tahdissaan opiskella asioita.

Jo se, että oppilas voi tehdä asioita omassa tahdissaan, vaatii kiireen täyttämässä nykykoulussa pedagogista vapautta ja rohkeutta toimia niin kuin järkevältä tuntuu, eikä niin kuin oppilaiden todellisuudesta irrallaan oleva opetussuunnitelma tai koulun ohjesääntö sanoo.

Kun kontrolli irtoaa perustastaan, siitä tulee hallintaa hallinnan itsensä vuoksi, vallankäyttöä jolla ei ole perusteita ja joka on alistavaa. Silloin opettaja alistaa oppilasta, ja koulun säännöt ja toimintatavat alistavat puolestaan opettajaa. Tästäkin syystä opettajan on tärkeää pohtia omaa kasvatusfilosofiaansa, jotta pystyy perustelemaan niin oppilaille kuin kollegoilleen työyhteisössä omat toimintatapansa.

Avoimuutta ja yhteistä toimintaa

Työpajan loppukeskustelussa nousi tarve opettajien kollegiaaliselle pedagogiselle keskustelulle ja avoimen keskustelukulttuurin luomiselle. Koulun arjessa opettajan työ kääntyy helposti yksinäiseksi opetussuoritukseksi, jossa ainoat yhteydet kollegoihin ja esimieheen ovat jäykät opettajainkokoukset ja kehityskeskustelut.

Koulun arkeen kaivataan enemmän joutilaisuutta ja tyhjäkäyntiä, itseohjautuvaa yhteisöllisyyttä sekä ennalta määrittelemätöntä tilaa, joka mahdollistaa keskittymisen, kiireettömyyden ja oppilaslähtöisyyden. Koululta toivotaan enemmän luottamusta ihmisen kykyyn oppia ja toimia yhdessä toisten kanssa.

Mainokset

Responses

  1. Hei,
    olisiko mahdollista sada tietää Pedagogisen autonomian jäljillä -kirjoituksen kirjoittajan nimi mahdollisen siteerausken tai lainauksen mahdollistamiseksi?

    • Hei Maria,
      Kyseisen tekstin ovat kirjoittaneet Suvi Hanste ja Antti Paakkari.
      Kiitokset mielenkiinnosta!


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Kategoriat

%d bloggers like this: